Translate - Google kääntäjä

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Tasapaksua talvipäivää

Pureskelin kynsiä, odotin.
Joka päivä kolausta yhtä vain odotin....
Ei kuulunut, ei.
Sitten se rapsahti, postiluukku peltinen.
Syöksyen eteiseen - tuliko tuo?
Ei, pettyä sain taas... odotus jatkua siis sai.

Revin melkein jo hiuksia, odotin.
Päivittäin sitä yhtä asiaa vain kaipasin.
Ei kuulunut, ei.
Kaikenlaisia mainoksia, niitä ilmestyi vain.
Postinkantajako pakettini vienyt oli?

                                                                      

Päivät kului, vaihtuivat.
Mainoksilla ja lehdillä vain minua muistettiin.
Ei kuulunut, ei.
Odotusta..... sitä vain eloni oli .... odotusta.

Tuli sitten se päivä, jolloin toivon menettänyt olin.
Mietin, turhaan olin yrittänyt - jotain tilannut...
eikä mitään kuulunut!
Ei kuulunut, ei.

Lähdin kotoa, harmistuneena... allapäin.... hiljaa.
Päivän toisaalla, arjen askarreissa.
Vaan kun illalla kotiin tulin, oli postia tullut, monenmoista...
- ja seassa lehtien, mainosten... oli se paketti pienoinen!
Enkä voinut uskoa todeksi, sen sittenkin sainkin.
Ja tiesin, joku jotain saisi myös - joku toinenkin...

Hymyilin!














--------------------------------------------------------------------------

Olin istunut iltaa, hiljaa.
En seuraa hakenut, enkä sitä kaivannut!
Yksin siemailin vain juomaani - kädessäni lasia pyöritin.

Väkeä kulki pöytäni ohi, taisi mennä hänkin.
En vain huomannut alkuun, en ehkä jaksanut toisia katsella.

Pääni painoin käsiini, huokaisin hiljaa - juuri silloin....
ja hän pysähtyi luokseni.
"Miksi noin?" Kysyi hiljaa ja tuijotti minua.
Toisti sanoja pari kertaa ja vasta sitten ymmärsin, hän puhui mulle.
"Miksi noin?" Kysyi ja katsoi silmiin - minua.

Vastasin varovasti, en tiennyt oikein mitä edes sanoa.
Hän istuutui viereeni, katse arvosteli tätä miestä.
Olin ihmeissäni, miten tuollainen jäisi tähän, minun
tavallisen miehen viereen.....

Juttelimme hetken, kysyi lähtisinkö muualle.
"Niin no, miksi ei." Vastasin, vaikka arvelin että... olisiko hän....
Tuo nainen arvasi aatokset, naurahti hiljaa kuiskaillen:
"Ei, en tosiaan ole mutta täällä ei vain ole meille mitään!"

Löytyi toinen paikka, hieman hämyisä - juuri sopiva kahdelle.
Hän kyseli, hän vastaili, hän sai minut nauramaan.....
- vaan jotain salaperäistä tuossa naisessa oli, sitä en selville saanut....

Ilta loppui - liian nopeaan. Hän halusi kotiinsa... nousi, kiitti
seurasta ja poistui hiljaa ulos, viileään yöhön usvaiseen.
Jäin ihmeissäni yksin!

Lähdin ulos, katselin jos häntä olisi näkynyt, mutta katu oli
autio... - minulle. Vain katulamppujen kalpeat valot heijastuivat
rakennusten seiniltä ja märältä kadulta.
Kävelin kotiin ja ovella kaivelin taskustani avaimia ja...
käteeni osui jotain pientä. Nappasin hämmästyneenä käteeni
tuon kortin ja hetken hiljaa sitä luin.
Lopulta vain sen ääneen sanottua sain: "Oletpa salaperäinen....!"
- ja tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.





---------------------------------------------------------------------------

 Oltiin jo jonkin aikaa tapailtu, käyty ulkona - yhdessä juhlittu.
Olin ollut luonasi ja sinä myöskin luonani.
Öitä vietetty erilaisia..... iltoja kaikenlaisia.
Naurettu, juteltu - ja vain oltu.

Sitten, kuin vaivihkaa vain - sä tulit luokseni uudestaan.
Et ollut vain yötä yhtä, et hetkeä pientä.
Heräsitkin vierestä useampina aamuina, vaikka välillä
siitä nousin yksinkin....

Huomata sain pienistä merkeistä, valtasit itsellesi paikkaa luotani.
Ensin veit palan sydämestäni...
sitten hiljaa kotoani... ja nyt jo lopulta sängystäni....
Ja missä minä enää kohta nukun? Sohvallako?
Ei, ei kai tämän nyt ihan näin pitänyt mennä?




Ja sinä vain hymyilit, valloittavaa hymyäsi.....
--------------------------------------------------------------------------

Hän ei ollut kenenkään,
hän oli täysin yksin.
Hän oli - miten oli, pimeässä... kyynelissä.

Hänellä oli kaikki,
hänellä oli toiset.
Vaan nyt häntä ei muistettu, ei autettu - ei tuettu.
Hän oli vain hän, yksin, pimeässä...kyynelissä.

Itki ääneti kyyneliään,                                          

puri hiljaa huuliaan... - tuskaansa sisältä purki.
Mutta yksin joutui olemaan.... - hän.

Toivoi tietenkin, että ei olisi niin... niin yksin.
Toivoi sitä itkien... pyyhki kämmeniinsä kyyneleet,
vain yksin... pimeässä.

Ei muistanut kukaan, ei soinut puhelinkaan.
Oli hän, yksin maailmassa suuressa, ilman tukea,
edes pientä apua..... pimeässä... kyynelissä.

Ilta yön puolelle jo siirtyi, kalenterissa
vaihtui päivä toiseen.
Mutta mieli ei helpottunut, olo ei
parantunut... sielusta otti, ahdisti.
Sinne hän vain jäi.... yksin... pimeään, kyyneliin....
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------

No niin, sitten niihin "alkulöpinöihin" kun jotakuta vaivasi viimeksi, että niitä oli siellä
alussa sen verran että ei tahtonut jaksaa enää lukea itse kirjoituksia. Pistänpä ne
sitten vaihteeksi tänne loppuun..... ihan kiusallakin!

Että mitäs tässä on taas tapahtunut?
No ei mitään kummoista. Muutama henkilö on ehkä ollut hämmennyksissä minun
elämäntavoista ja -tyylistä, mutta hyvä jos puhetta riittää. Siis eikös se mene niin, että
"kunnia meni, mutta maine kasvaa!" ja mitä sitä murehtimaan, mitä jotkut puhuvat...

Viimepäivät ovat olleet oikeastaan viime lauantaita lukuunottamatta aika tasapaksuja.
Ei mitään lentoa, eikä elämää..... eli, kunhan sitä on vain jotenkin päivän "klaarannut."
No tuossa eräs ilta tosin oli käydä heikosti:
Nukahdin rattiin ja viime hetkellä heräsin, en tiedä mihin, mutta kuitenkin...
vastaantulija sai väistettyä enemmän, kuin itse ehdin reagoida ja itse vain jarrutin
ja ehkä käänsin autoa hieman sivuun... no mene ja tiedä, ei siihen kumpikaan jääty
miettimään ja kyselemään, mitä tapahtui - kummatkin jatkoimme matkaa.
Eli olisi nämäkin jutut jääneet tekemättä.
Ja mistä kuului, että olisikin pitänyt jäädä.... - jaa sieltä, kas hänen käsi nousi... okei.

Mutta näin mennään taas eteenpäin, kiitos.





















































































































lauantai 24. tammikuuta 2015

Mitä sitä tekisi - yöllä...

No niin, tietenkin jotkut hieman villimmän mielikuvituksen omaavat saattavat ajatella otsikosta
tietenkin ihan mitä sattuu, mutta koska meikäläinen on kuitenkin - ainakin joskus - hieman ujohko, niin ei nyt ei ajatella mitään levottomia. Tämä on kuitenkin "perheohjelma!"

Niin, katselin kelloa ja huomasin sen olevan 01. ja rapiat. Perjantai meni sitten erilaisten asioiden säätämisessä ja hieman muutama juttu kalvoi mieltä, niin piti päästää höyryjä ulos ja
mikäs se... ensin aloin kokkailemaan, tai no tein vain makaronilaatikkoa tuossa hetki sitten ja
sitten pientä sisustamista. Onneksi en rymynnyt samaan malliin, kuin hiljattain eräs naapuri joskus kolmen aikaan yöllä.... mutta ne äänet sopivat paremmin siihen levottomiin ajatuksiin.

Hiukkasen siirtelin sitä sinne, tätä tänne, tuo meni tuonne ja ... kas, mistä nuo pari "villanorsua" (lukijoille tiedoksi, villanorsu on villakoirasta kehittynyt isompi otus) ilmestyivät? Ei muuta
kuin pikana imuri käteen ja nopsaan "norsut" pois. Eipä tuo "huuveri" onneksi pidä mahdottomia
ääniä, joten en usko että naapurit tulevat joukolla huomenna lynkkaamaan.
------------------------------------------------------------------------------------------

Jouduin oven sulkemaan.
Lähteä piti!
Matka outo alkoi, taakseni en katsoa saanut.
Jouduin oven sulkemaan.
                          
Etenin, katseeni maata viisti, mieleni mukana laahusti.
Lähteä piti!
Turvallisesta, lämpöisestä, pois mut työnnettiin.
Ei, paluuta mulle ei suotu.                                      

Jouduin oven sulkemaan.

Ovi jäi taakse...
hämärtyi kuva siitä.
En jaksanut kohta sitä enää muistella, ei vain jaksanut.
Oli se lopullisesti suljettu.
Lähteä piti!

Kauan ilman mitään sieluni vaelsi,
kauan vei kehoa ties minne.
Ei, paluuta mulle ei suotu.
Siis vain kuljin, vaikka paikoillani olin! 

Matkasin aikani, eksynyt olin - itseltäni.
Enkä huomannut edessäni....
en sitä vain tajunnut mielessäni....
Siinä oli, uusi ovi!

Miten mies voikin olla sokea?
Miten tyhmä hän itselleen olla voi?
Kirosin itseäni, kun sen avasin ja...
- uusi maailma aurinkoinen, se sieltä katseli.

Meni hetki, ennenkuin ymmärsin, että
tämähän oli ollut tässä jo kauan
- ovi uusi, uuteen maailmaan - uuteen elämään!
Astuin sisälle, minut vastaanotettiin....
Käännyin vielä kerran, tuosta ovesta kiinni otin
ja sen suljin, toivoen että viimeisen kerran
- jääden sen valoisammalle puolelle!
--------------------------------------------------------------------------------------

Minua jännittää!
Silloin sen piti tapahtua..... vaan ei, vielä ei ollut aika.
Minua jännittää!
Vaikka olenkin kokenut sitä - tätä - tuota...
ei, en vain ymmärrä tätä:
Minua jännittää!

Tänäänkö se tapahtuu?
Vai meneekö hetkeen uuteen?
Minua jännittää..... tiedä en, miten tämän selvitän.
Minua jännittää!

Toiselle kertoa tästä koitin,
puhelimen otin - hälle soitin.
Ei, ei vastannut..... jäin mietteisiini yksin.
Minua jännittää!

En voi kuin odottaa, katsoa mitä tulee tapahtumaan.
En voi kuin.... en vain voi.
Minua jännittää!

Vaan jos ei tapahdu, olenko pettynyt?
Vaan jos ei mitään tulekaan, olenko huojentunut?

Tuijotan tyhjänä kelloa seinältä. Sen viisarit vievät
minua kohti sitä hetkeä.... enkä mitään voi.
Minua jännittää!

Turhaanko? Liikaakin? Miksi?
Sen näen aikanaan.....
--------------------------------------------------------------------------------------

Sä ilmestyit eteeni ilta-auringon säteissä.
Sä katselit minua silmilläsi, lumoavilla.

Näit minussa elämää nähneen, maailman myrskyissä
kolhuja kokeneen. Silti näit mielen herkän,
sisälle rujon miehen.

Palannut olin taas jostain, kuin merimies satamaan suojaisaan.
Taivaltanut olin myrskyissä tuulien, tyynissä vesissä ja
auringonpaisteessa polttavassa... - matkannut paljon, ehkä liikaakin...

Sä ilmestyit eteeni, kasvosi kuin enkelin.
Sä hymyilit minulle...-jotenkin, mitä nähnyt ennen en ollut.
Sä tulit viereeni, sanoitta halasit
- minua maailman kolhinutta miestä.
Ja tuona hetkenä nousi ne kyyneleet silmiini
edessäsi sun, ensimmäisen kerran!
                                                                  

Katselin sinua.
Olit kuin se merenneito kaunein.
Katselit minua.
Olin varmaan se yksinäinen seilori....
Katselimme, kunnes suutelimme.
Siinä, ilta-auringon kultaisissa säteissä.
Minä ja sinä, oma merenneitoni!

Kotisatamani olin löytänyt.
-----------------------------------------------------------------------------------

Miksi niin moni meistä vain odottaa ja odottaa?
Ei elämä ole sitä varten ollenkaan!
Miksi ei mennä ja tehdä, eletä elämää?

Ei kaiken tarvitse tapahtua kaavoihin kangistuneena,
ei asioita tuttuja tarvitse uudelleen ja uudelleen samoina toistaa!
Miksi vain ollaan kuin hamsterit oravanpyörässä hyrräävässä?
Eikö uskalleta, vai vaiko odotetaan jotain.... muka parempaa?

Kerroin tämän ystävälle:
"Sun katseesi kaihoisasti toisinaan hakee, elämää etsii uutta.... miettii mieli, levottomana sykkii sydän! Toivot jotain, mutta tiedä et mitä.... olet vallassa tunteen oudon, etko irti osaa päästää - eikä ehkä tarvitsekaan.... Kunhan otat elämääsi vain mukaan jotain uutta, vaikka se tuttua olisi... mutta erilaista - mi sinut hymyilemään taas saa!"

Eletään elämää, nautitaan maailmasta ja tehdään osamme
hetkistä onnellisista!
Ei meistä kukaan varmaan halua, eikä toivo - ei 
- että vanhana kiikkustuolissa katkerana istuisi, miettisi menneitä,
hetkiä kadotettuja - tilaisuuksia olleita, joita ei enää eteensä saisi.

Turha siis valittaa, itkeä ja ruikuttaa!
Irtiottoja pieniä, tee niitä välillä - ja huomaat maailmasi olevan
parempi kuin eilen, myös sinulle.

 --------------------------------------------------------------------------------------









































































































































sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Siellä - täällä - tuolla, silti ties missä

Jaahas, että missä sitä mennään vai mennäänkö missään?
Paha sanoa, kun en itsekään aina tiedä, millaisia kuvioita päivät (ja yöt) synnyttävät.
Vaikka jonkinlainen raami kalenterissa onkin aina, mihinpäin sitä mies on menossa,
silti väliin tapahtuu kaikenlaista - onneksi viimepäivinä enimmäkseen positiivisia
asioita ja eteen on tullut kaikkea pientä ja isoa. Ei kuitenkaan mitään sellaista, että
olisin kertomassa jotain elämää suurempia tapahtumia tms. (kai)!

Viime viikko oli kaikenkaikkiaan siinä mielessä värikäs, että niin töissä kuin muutenkin
sattui kiitettävästi ties mitä. Ja miten ihmeessä tällainen heppu oikein saa vain muutamalla
lauseella jonkun ihmisen hämmentymään tai (sensuroitu - tämä on "perheohjelma")?
No elämä on.... Mielenkiinnolla ja jännityksellä odotan, mitä tuleva viikko tuo tullessaan.
---------------------------------------------------------------------------------------------

Eilen olit sä siinä.
Vain eilen, sen hetken yhden päivän.
Tänään olit sitten siellä.
Taas tänään, koko päivän.
Huomenna menit ties minne.
Jälleen huomenna, pois täältä.

Olit, kävit ja jätit.
Menit....                                              


Eilen pidit kädestä,
tänään pidät toisista,
huomenna vain itsestä.

Tulit, olit ja menit.
Sydämen mursit....
Etkä paikkaamaan palannut,
et sitä rakentaa halunnut.

Olit, kävit ja jätit.
Menit...

http://www.youtube.com/watch?v=gdmHHoI9beM

----------------------------------------------------------------------------


Sä sanoit, sulla on kaikki.
Sä näytit sen kaikkialla.

Sä sanoit, olet onnellinen.
Sä hymyilit kaikkialla.

Mut mä näin sun pinnan alle,
näin sun murheellisen mielen.
Mä näin sun sydämen itkeneen,
sielun haavoitetun.

Sä sanoit, kaikki on hyvin.
Sä onnellista esitit.

Sä kerroit, et mitään kaivannut.
Sä kaiken olit jo saanut.

Mut mä näin sun sieluun, sun silmiin.
Mä näin sun hiljaa vain kärsivän,
tunsin sun sisältä murenevan...
Mä näin ja tunsin.... sut liian hyvin tunsin.

Sä aikasi kerroit valehdellen,
ei mitään sulta puutu.
Sä vuosia itsellesi uskottelit,
et mitään enää tarvi.

Mut mä kuulin sun sanojesi taakse,
kuulin sun huutavan hiljaa apua
Mä otin sut lähelle, otin sut vierelle.

Sä itkit ensikertaa onnesta,
vuosia tuskaisia tunteita.
Sä helpotuit sydämestä raskaasta,
sielua raastavista asioista.
                                                                          

Olin vain läsnä, sinulle siinä....
pidin hiljaa ja kuuntelin,
kun sanoitta mulle itkit,
kaiken pois.... - sen kaiken pois.

Ja lopulta väri palasi kasvoillesi,
ilo silmiisi... uudelleen,
palasit elämään takaisin,
katsoen päiviin tuleviin, uusiin mahdollisuuksiin!
Onnellisempana
niin paljon onnellisempana!
 ----------------------------------------------------------------------------------------

Meillä oli se ilta, se ilta yhteinen.
Kahden vihdoinkin saada oltiin.
Voi, miten sitä odottanut olinkaan..... sinua viikon kaksi kaivaten,
hetkeä tuota odottaen.

Aika eteni hitaasti, ennen kuin vierelläsi olin.
Vaan kun syliini sut vihdoinkin sain, sai kello siivet selkään....
Kaikki vain tapahtui niin nopeasti, niin ihanasti!

Kuljettiin, viihdyttiin - kahden vain oltiin.
Toisia emme nähneet, edes väkijoukoissa suurissa.
Toisista emme edes välittäneet...
Olimme vain me kaksi, kaksi maailmassa tässä - meidän yhteisessä!

Ilta lensi... olin kuin enkelin matkassa.
Ilta eteni, kohti yötä..... uutta ja erilaista.
- ja tuli yö.
Emme toisiamme jättäneet, ei lähetty erilleen.
Samaan paikkaan päädyttiin, sylikkäin oltiin...
- ja tunsin olevani kanssa enkelin....

Aamulla heräsin, hetken mietin - vähän ihmettelin.
Oliko unta, oliko haavetta... oliko satua?
Oliko?
Ei, ei onneksi - koska vierelläni makasit, unessa suloisessa olit.
Ja olit - se enkeli!


 --------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä ja nyt - se oli vain tässä ja nyt.
Se!
Ei aiemmin, ei myöhemmin, eikä enää milloinkaan.
Se oli tässä ja nyt.
Se!

Siinä se oli, ei missään muualla.
Siinä se, ei toisaalla.
Siinä, vain siinä.
Se!

Vähän aikaa vielä sitä ei ollut siinä.
Vähän aikaa vielä ja se olisi siellä.
Vaan missä?
Miksi?                                                      

Vain....
Se!

Jokainen sitä yritti kiinni saada,
jokaisen luona se kävi.
Jokainen sitä yritti itselleen saada,
sitä omistaa ja hallita.

Mutta kun se oli se.
Se!

Ja kukaan ei tiennyt, mikä se oli, mitä se oli - mistä se tuli - minne se meni.
Mutta kaikki sen silti tiesi, sillä olihan se...
Se!
----------------------------------------------------------------------------------










































































































tiistai 13. tammikuuta 2015

Tuiskuista keliä ja tuiverrusta

No niin, se on sitten sellaista talvea millaisena ehkä joskus vuosia sitten talvien muisteli olleen.
Pakkasta kohtuullisesti ja lunta tulee. Ei nuo ilmat nyt niin mahdottomia ole, mitä moni valittaa, taitaa vain olla niin että useammalla on heikot muistikuvat siitä, millaisia lumitalvia on
toisinaan ollut tai sitten jotkut ovat sellaista ikäpolvea, että eivät ole juuri kunnon talvikelejä
kokeneet kuin vahingossa.... Mutta mitäpä näistä.

Hetki taas mennyt tavalla tai toisella. Onhan tässä tapahtunut hieman taas jotain. Sen verran voin sanoa, että olen edelleen motolleni uskollinen: "Kiltisti tuhma" tai nyt oikeastaan viime aikoina
se "tuhma" on saanut olla kiltisti takavasemmalla, parin kolmen askeleen päässä.... ja olen
pysynyt siellä "kiltti" -osastolla ihan kiltisti. Nyt tietenkin joku ajattelee, että "joojoo, uskokoon
ken tahtoo...." mutta näin se vain on. Ja heh, meikähän on ihan hurja lottovoittajakin! Tuli varmaan useamman vuoden "isot" voitot kerralla viime lauantaina, kun napsahti jopa 5 oikein yhteen riviin ja käteen huimaavat 30 euroa! Pitänee laittaa elämä risaiseksi.

Sitten edelleen hämmästelen tietyn tahon (ja tahojen) toimintaa. Yhteydenpito on vaikeaa ja
kiinnisaamiseen tarvitaan kai kohta FBI tai jokin muu vastaava  instanssi!
Pieni mies ei aina ymmärrä.
-----------------------------------------------------------------------------------------

Puhelin soi, mies katseli numeroa hämmästyneenä!
Miksi hän soittaa? Muutaman vuoden jälkeen.
Varovasti hän vastasi, kuuli tuon naisen äänen.... tämä kysyi ensin kuulumisia,
sitten varovasti luoksensa kutsui.
Mies mietti hetken, ei ollut varma - uskaltaisiko kohdata.
Mielessä muistoja, sieltä muutamien vuosien takaa.... - erilaisia, vaikka hyviä!
Lopulta hän rohkaisi mielensä ja lupasi tulla käymään.

Vatsaa nipisteli. Koko matka tuon naisen luokse oli yhtä jännitystä.
Mies mietti, miksi ihmeessä tämä halusi tavata hänet? Miksi nyt?
Hän yritti saada ajatuksensa selviksi, mutta muistot vain tulvivat mielessä!
Nainen oli vastassa häntä ovella, hymyili hieman - ehkä jännittyneenä.
Miestä arvelutti, mutta kun jo paikanpäällä oltiin, ei poiskaan voinut lähteä.

Nainen kiitteli, että tämä oli tullut paikalle. Selitti samaan hengenvetoon,
että oli jo pitkään halunnut nähdä, päästä juttelemaan ja.....
loput sanat jäivät jonnekin, nainen halasi lujaa miestä ja mies kuuli, kuinka
nainen nieleskeli, selvästi puri hammasta.
Mies halasi lämpimästi, katsoi naista silmiin ja näki niiden olevan
pienten kyynelten vallassa. Miksi?

Nainen sai varovasti sanottua, että häntä oli todellakin pitkään ollut halu
saada mies käymään kylässä, nähdä hänet ja jutella.
Mutta kun tämä oli tullut paikalle, oli naiselle vyörynyt jostain sydämen
syövereistä menneitä hetkiä ja tapahtumia mieleen, siitä kyyneleet.
Mies kertoi samoin tunteneensa koko matkan hänen luo ja he ymmärsivät,
että jotain oli yhä.... vuosien jälkeen.... jotain..... Mutta mitä?

Nainen keitti kahvit, mies seurasi hiljaa tämän tekemisiä, ei osannut vain sanoa
mitään. Nainenkaan ei puhunut. Oli kuin kummaltakin olisi kieli leikattu pois.
Lopulta mies rikkoi tuskaisen hiljaisuuden, varovasti kysyen, mistä nainen
haluaisi jutella ja miksi juuri nyt - kaikesta huolimatta - juuri nyt.

Hän sai vastaukseksi vienon hymyn saattelemana pienen tarinan ja toteamuksen,
että tämä on ollut aina se mies, johon hän on voinut luottaa ja jota hän on
kaivannut, kenen kanssa on ollut turvallisinta olla. Kumpikin oli elänyt tahoillaan,
koskaan eivät olleet seurustelleet.... mutta jotain heissä vain veti toisiinsa...


Nainen tarjoili kahvin, mies ei osannut vastata mitään, sekoitteli lusikalla vain
kahviansa ja katseli kuppiin. Lopulta hän sai kerrottua, että ei hänkään voinut kieltää
sitä, että tuon naisen kanssa hänellä oli aina ollut hyvä olla, mutta silti jokin
vain on estänyt heitä seurustelemasta keskenään. Oliko nyt tarkoitus saada mies
mahdollisesti elämään tämän naisen kanssa? Kysymys jäi leijumaan ilmaan.... nainen
ei osannut sanoa mitään, tuli vain ääneti miehen viereen istumaan ja laittoi kätensä tämän
käden päälle.... ristien heidän kädet yhteen.

Taas meni hetki, taisi mennä toinenkin.... he vain joivat kahvia, katselivat toisiansa...
ilman että mitään sanottiin - ääneen. Silmät kertoivat sitäkin enemmän!
Kumpikin tiesi, että toisella oli se pieni paikka toisen sydämessä, mutta olisiko
se sellainen, että veisi heidät kokonaan yhteen.... sitä he eivät uskaltaneet ajatella!
Mies kääntyi naisen puoleen, otti tätä olkapäistä kiinni, veti hieman puoleensa ja
suuteli tätä hellästi hänen pehmeille huulille. Nainen vastasi suudelmaan ja kietoi
kätensä miehen ympärille....

He siirtyivät keittiöstä olohuoneeseen, istuutuivat vierekkäin sohvalle, hetkeksi
hieman erillään toisistaan - kunnes..... nainen hiljaa kaivautui miehen syliin, kertoen
että haluaisi vain nyt olla siinä, tuntea tämän lämpö ja se, että tämä on siinä - läsnä
- ja nyt vain tuolle naiselle. Mies hyväili naisen hiuksia, suukotteli tämän otsaa, hymyili.
Hän kertoi tuolle naiselle, että hän on kuitenkin ollut aina olemassa..... tämä olisi
voinut koska vain ottaa häneen yhteyttä. Nainen myönsi tuon, sanoi vain arastelleen,
pelänneen mitä mies sanoo, kuinka reagoi.

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, he katselivat vain televisiota hiljaa.
Nainen miehen kainalossa, välillä hieman huokaisten. Mies tiesi, mitä tämä tarkoitti
noilla huokauksilla, antoi väliin pienen suukon otsalle, hyväili poskea ja piti kätensä
kiedottuina naisen ympärillä. Ilta eteni, he vain olivat - kahden, kuten olisivat olleet
aina noin... ainakin heistä tuntui siltä.

Yllättäin, kuin yhteisestä sopimuksesta, kumpikin nousi hieman. Nainen kääntyi miehen
puoleen ja he upposivat kuumaan suudelmaan. Nainen tunsi miehen ahnaat kädet vaeltavan
tämän selässä..... nainen halusi vain tuntea tuota miestä, saada hänet lähelle.
Miehen kädet seikkailivat naisen selässä, hiuksissa - kaulalla, suudelmien ohella.
Nainen tunsi lämpimien väreiden valtaavan hänet, hän ei muistanutkaan, että miehen
kanssa oli niin helppo olla - vain nauttia..... koskaan ei tarvinnut jännittää.

He hyväilivät toisiaan pitkään, suutelivat huulensa helliksi, antoivat kieltensä
leikkiä toisillaan.... He nauttivat!
Mutta pidemmälle ei kumpikaan halunnut mennä, ei - ei nyt!
Kumpikin halusi, kumpikin ajatteli - sanoivat sen ääneenkin, mutta nyt - ei nyt.
Nyt oli väärä aika, liian väärä aika. Ehkä joskus myöhemmin..... tai sitten ei.
Kumpikin tiesi, että olisi ollut helppo vain antaa mennä ja tapahtua kaikkea, mutta
kumpikin halusi enemmän, ei vain noin... - ei ohimennen.

He suutelivat vielä kevyesti. Mies otti naisen syliinsä, tuohon lämpöiseen halaukseen.
Nainen tunsi suunnatonta onnea siitä, että tuo mies ei ollut kadonnut häneltä mihinkään.
He vaihtoivat vielä muutaman sanan, halasivat hieman ja nainen saatteli miehen
ulko-ovelle, jääden hieman haikeana kuitenkin katsomaan, kun tämä katosi pimeään yöhön.

Silti kumpikin tiesi, että he tapaisivat nopeammin kuin muutaman vuoden kuluttua.....

 -----------------------------------------------------------------------------------------------

Tuiskun keskellä hitaasti taivalsin.
Hankeen astuin askeleeni raskaat.
Kuljin - eteenpäin yritin.
Tuiskutti!

Tuiskun keskellä mietteissäni kävelin.
Lumeen jäljet jätin, nopeasti katoavat.
Kuljin - päämäärääni etsien.
Tuiskutti!
                                                     

Olin vain yksin kulkeva, yksin mietteissä.
Olin vain se, ketä toiset eivät nähneet
- eivät kohdattaessa väistäneet...
Enkä voinut kuin syvästi huokaista.
Tuiskutti!

Yritin puskea vasten tuulta.
Yritin vastustaa lumisateen voimaa.
Painoin päätäni alas, raskaasti hengitin
- eikä lumimyräkkä mieltäni keventänyt.
Tuiskutti!

Tuiskun keskellä.....
pysähdyin, hetken mietin - ihmettelin.
Miksi ihmeessä olikin näin?
Miksi kiroan itseäni, enhän mitään tehnyt ollut?
Ei vain voinut kaikkea käsittää, lumituiskun keskellä.
Tuiskutti!

Päätin olla välittämättä,
tuiskuista ja toisista - niistä toisista....
- jotka vain itseänsä ajattelevat, iskevät kasvoille kuin
tuiskun tuiverrus talvisen myräkän.
Tuiskutt!

Enää se ei haitannut, ei vaivannut.
Nostin pääni, askeleeni keveni ja jatkoin eteenpäin.
Mitä tuiskuista, mitä toisista, mitä noista.....
Naurahdin, vaikka tuiskutti.... sakeana lunta sateli.

 ----------------------------------------------------------------------------------------

Sä olit hetken kuuma, kiehtovan salaperäinen.
Sä sait mut leijumaan....  sinuun ihastumaan!
Sä kerroit asioita, sait mut nauramaan....
Tuntui kuin olisin vasta syntynyt elämään - sinun kanssasi.

Mutta meni hetki, vain pieni hetki.
Yllättäin sä käänsit selkäsi, katsoit mua kylmästi.
Otit lähellesi, mutta kosketuksesi oli viileä ja suudelmasi kylmä.
Tunsin, kuinka lämpösi oli huuliltasi kadonnut, sain vain jäisiä suudelmia!

Olin hämilläni.
Olin yllätetty.
Olin henkisesti - jätetty..... Ja kaiken teit vain nauraen, kaikenlaista selittäen.

Miksi teit näin? Miksi leikit tunteilla kuin leluilla?
Miksi olit ihminen, ken valoisan onnen annettua mustan enkelin esiin toi?
Sä vain sanoit sanoja tyhjiä.... selitit kaikkea, juttuja tyhmiä!
Enemmän vain mieleni sekaiseksi sait. Taasko.... taasko kävi näin?

Sitten vaikenit kokonaan. Kylmäksi kävit, vaikka nauraen sen teit.
Hävitit hetket kauniit, tuhosit toiveet - kaiken hyvän veit.
Ja sanoit olevasi vain oma itsesi....... - en vain ymmärtänyt, miksi tuollainen.

Siihenkö kaikki jäi? Jäiseen suudelmaan viimeiseen? Siihenkö?

-----------------------------------------------------------------------------------------

Tänään se tapahtuisi! Sydämeni pamppaili kärsimättömänä.
Olit sanonut tulevasi kylään luokseni, vihdoinkin.

Oli vain kiire! Piti saada koti näyttämään edes jotenkin siistiltä.
Rätti käteen, luuttu heilumaan, imuri laulamaan...... mies ponnisteli
ja yritti kaikkensa. Paikat piti olla siistit, edes jotenkin siistit.

Aloin kelloa seuraamaan, kärsimättömänä! Eikä sinusta kuulunut mitään.
Tikitti, tikitti, tikitti.....
viisarien kiire eteenpäin tuntui tuskaisen nopealta!
Sinusta vain en kuullut mitään.
En jaksanut odottaa, soitin sinulle - vastasit hieman hätäisesti.
Jotain oli sitten tullut eteen, mutkia matkaan... - heti tietty ajattelin ja
pelkäsin, ettet tulisikaan - sitten kuitenkaan.

Kerroit, että hieman viivästyy lähtö ja voisi tulla ongelmia matkan kanssa.
Autoa sinulla ei ollut ja kyyti oli hukassa. Sekunnissa päätin, haen sinut tänne.
Yllätyit, mutta iloistuit! Nopeasti takki niskaan, kengät jalkaan ja menoksi.

Sovimme paikan, mistä hain sinut ja kun astuit autooni, valloittava hymysi
vei minut jo jonnekin kauas - kauas pois arkisesta elämästäni.
Otin kädestäsi kiinni ja ajoin kotiini. Huomasit heti, että olin pyrkinyt siivoamaan.
Huh, taisi mennä sittenkin tupatarkastus läpi.....

Istuuduit, ihailin asuasi - ihailin sinua..... olit nyt siinä, täysin kanssani.
Tarjosin juotavaa ja meille syntyi ihana keskustelu, mikä rönsyili aiheesta toiseen.
Nauroit heleästi, ääntäsi oli ihana kuunnella. Ajattelin, kunpa vain saisin tuon ääneen
vaikka pulloon talteen.... - rakastin sitä, nautin kaikesta mitä koin.    


Ilta eteni, nautimme toisistamme - tarjosin hieman syötävää.
Jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että sinun ei enää kannattaisi kotiin lähteä.
Enkä oikeasti toivonut sinun lähtevänkään..... halusin saada sinut viereeni

Katsoit hieman salaperäisesti minua.
Mietin, mitä ihmettä mietitkään, mutta
paljastit että niin toivoitkin:
Halusit päästä viereeni, nukahtaa syliini.
Hymyilin koko sydämestäni....

Jatkoimme iltaa, kumpikin hymyili ehkä enemmän.
Sain sinulta pari hellää - vaan niin täydellistä suudelmaa.....
Veit niillä minut jonnekin kauas... sait mieleni leijumaan!

Jossain aamuyön hämärinä hetkinä vihdoin päätimme mennä nukkumaan.
Kömmit viereeni, tulit saman peiton alle ja painoit pääsi rinnalleni.
Kiedoin käteni ympärillesi ja hiljaa kuiskasin korvaasi......... hymyilit onnellisen näköisenä....

Lopulta nukahdimme sylikkäin, me kaksi onnellista ihmislasta.
Eikä tuota yötä meiltä voinut viedä mikään - ei kukaan.

Kietoiduimme toisiimme, sylikkäin nukahdimme. Sinä minussa - minä sinussa.
Lämpöä toisista imimme, toisiamme hamuten - samoja unia katsellen.

Aamulla sinut suudelmilla herätin, yhden ruusun toin vierellesi.
Katselin kauniita kasvojasi kun hiljaa avasit silmäsi.... hymyillen!
Tässä oli hyvä olla, kummankin - ja toivoimme, että kohta taas olisi yö yhteinen,


















 -------------------------------------------------------------------------------------------


















































































































































































keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Niin niin....

Meni sitten taas tuo pyhien aika ohimennen ja mitä jäi miehen käteen? No hanskat ainakin aina välillä, jos ei mitään muuta. Olihan tässä sattumuksia, niin ikäviä kuin huvittaviakin ja jotain hyvääkin ja kiitokset on suoraan kerrottu heille, jotka ne ovat ansainneet!

Ikävä vain huomata edelleen, että muutamilla ihmisillä on erikoinen käsitys siitä, miten toisia
voi kohdella ja olla muka "ystäviä" tms.! En näitä ala vatvomaan syvemmin, toivon vain
että tällaiset ihmiset joku kaunis päivä joko kokevat oikeasti jotain, että huomaavat millaista
on kun kohdellaan miten sattuu tai että ei olekaan heti ketään auttamassa.
Kun ei puheet tehoa, niin ehkä omien sattumusten kautta oppisivat sitten parhaiten.
Mutta se valittelemisesta taas! On minulla syytä hymyynkin, onneksi. Vaan miksi?
No ottakaa selvää, jos kiinnostaa!

------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi iltamme tuo niin nihkeänä vain.
Sua hermostutin, olin myöhässä, olin estynyt, olin toisaalla...
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Sä hermoilit, mietit vaan - yhä uudestaan ja uudestaan...
tulenko mä ollenkaan!
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Mä olin myöhässä, mä myönnän sen.
Mä olin hermostunut, säkin näit sen.
Mut kun sut lopulta nähdä sain, lämpöä oli sydämeni vain!

Alkoiko iltamme tästä uudestaan?
Alkoiko... jatkuisiko.... tahtoisitko, vielä?
Sitä ehdin hetken mä miettiä!

Sä katsoit hetken, et vaan puhunut.
Sä katsoit ja katsoit, se mua vaivasi.
Miksi olit niin hiljaa, miksi?

Mä jo varma olin, tää oli sitten tässä.
Mut sä otitkin mua kädestä.
Alkoikin iltamme tästä, pienestä hetkestä.

Mentiin yhdessä kahvilaan,                    
kaakaota kuumaa nauttimaan.
Mentiin, yhdessä oltiin - naurettiin.

Ei me kelloja katseltu, ei niitä tarvittu.
Lopulta ulos meidätkin ajettiin...
meni paikka kiinni.... sammuivat kahvilan valot.

Kadulla viileällä kahden seistiin,
siinä vaan toisiimme nojattiin.
Jatkuisko ilta vielä tästä?

Loppuisko ilta tähän, nyt jo - jo tähän?
Loppuisko? Sitä mä mietin.
Ajatuksissa noissa mieli kieriskeli, ahdisti.

Sä rikoit hiljaisuuden, tahdoitkin luokseni.
Sä veit multa siinä sydämen!
Sä tahdoit... tahdoit... luokseni.

Mun luo mentiin, kotini sulle esitin.
Hieman häpeillen sitä näyttelin.
Mut sä halusit olla vain mun lähelläin!

En päästäny sua pois, sinä yönä - en.
Et tahtonu pois, sieltä luotani - et.
Ei ollu muita, ei muita, kuin vain me...

Ja aamulla sain mä nähdä,
kauneimman hymyn ikinä.
Siitä tuli uusi päivä meille!

--------------------------------------------------------------------------------------

Olit ollut jo jonkin aikaa hiljaa!
Olit vältellyt kaikkea mitä utelin.
Olit vain kiertänyt mua....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit päättänyt olla puhumatta.
Olit päättänyt olla vastaamatta.
Olit päättänyt olla vaikea....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaitelias, täysin vaitelias.
Olit mykäksi ryhtynyt.
Olit vain selän kääntänyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit hiljaisuuden äärettömän luonut.
Olit vaiteliaisuudella hallaa tuonut.
Olit sanasi niellyt, itsestäsi kylmän tehnyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaikeaksi tehnyt lähestyä.
Olit hankalaksi tehnyt tutustua.
Olit uskonut puheita toisia, et minua.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit unohtanut tavat.
Olit unohtanut..... niin vain olit.

Ja silti odotin, että tulisit ja puhuisit!
Ja olisit sitä, mitä olit.
-----------------------------------------------------------------------------------

Toisinaan on vain niin vaikeaa,
mahdotonta asiota sulattaa.
Toisinaan sitä vain mielensä hukuttaa....
itsensä elämältä kadottaa.

Välillä tekisi vain huutaa,
maailman tuskalla täyttää.
Välillä vain sisältä ahdistusta purkaa....
mielensä kaikkialle tyhjentää.

Hetkiä on erilaisia...                                            

- on synkkiä ja synkempiä.
Hetkiä on toisenlaisia....
- on onnellisiakin, hetkittäin.... onnellisia.

Vaan välillä, ehkä sittenkin liian usein, ehkä...
on vain sisällä liikaa kipua, huutavaa ja niin viiltävää.
Eikä sitä saa ulos, ei helpottaa oloaan voi...
Vaikka riipii mieltä, sydäntä - syvältä sieltä!

Haluisin edes joskus, edes hetken tai toisen
- kokea raukeutta, olla levollinen.
Haluisin edes välillä, edes tuokion pienen
- tuntea lämpöä, iloa, rakkauttakin.
Vaan sieluni palavaa laavaa on, se sydäntäni korventaa.

Olenko tähän jäävä, kipuun - ahdistavaan henkiseen?
Olenko tähän murtuva, tuskaan - jäätävään ja polttavaan?
Olenko..... ylitse koskaan mä tästä pääsenkö?

Hetkiä on erilaisia....

Mutta onko minulle?
Onko minun sielulle?
Onko enää elämälle......

---------------------------------------------------------------------------------------

Päätin sut yllättää, eräänä aamuna kirpeänä.
Heräsin vain sitä varten, aikaisin  - itselleni liian aikaisin.

Nopeasti ylös, vaatteet päälleni puin ja ulos.... pakkaseen pikkuiseen.
Autoon, no se lämmin onneksi oli.
Nopeaan luoksesi, ennen kuin lähtisit....
Jotain sulle antaisin, jotta ymmärtäisit - ellet jo tietäisi!

Matka kesti, muita liikkujia kirosin.
Miksi tuo hiljensi tuossa, miksi tuokin nyt topeksii tuossa....
Eikö nuokin voisi nyt siirtyä sivuun, ajoissa!
Rattiakin takoa taisin, kun nopeammin luoksesi tulla koitin.

Matka kesti, aamuruuhkaan juutuin.
Vaan lopulta kotitalollesi saavuin, auto parkkiin ja juoksin ovellesi.
Soitin kelloa, soitin ja soitin....
Ei mitään tapahtunut, et ovea avannut... en nähnyt sinua!

Jäin vain tuijottamaan ovea.
Se kiinni pysyi.
En tajuta voinut, miksi et avannut - ovea.
Se kiinni pysyi.

Hiljaa hartiat painuivat alas...
mielen matalaksi veti.
Hiljaa... käsi puristui taskussa.... ottaen käteensä....

Ja kuulin takaa äänen!
Käännyin, sydän pysähtyen katselin - sinua.
Lähestyit mua, lähestyit kotiasi... ja tuota ovea.
Ja käsi puristui taskussa..... ottaen käteensä....

Sä ihmettelit, miksi olin täällä.
Sä et voinut tajuta, että olin niin aikaisin siellä.

En osannut sanoa mitään, en puhua mitään.
Katsoin vain sinua, hiljaa.... käsi puristaen....  taskussa.....
Otin käteni esille, sulle sen annoin - enkä puhua osannut.

Kiitit hiljaa, hämmentyneenä.
Avasit oven - sen suljettuna olleen.
Kysyit, tulenko luoksesi.... vaan päätä puistelin.
Ehkä myöhemmin, ajattelin...
Ihmettelit - ja sulkeutui taas tuo ovi.
Vaan sulkeutuiko se kokonaan.... sitä tietää en voinut.

Hiljaa, vaiteliaana - niin hiljaa, autolleni astelin.
Ajamaan pääsin ja mieltäni tyhmää taas kirosin.
Miksi en sanonut mitä ajattelin, miksi lukkoon menin ja vaikenin?
Kaiken keskeytti..... puhelin....

Sä laitoit viestin, vain pienen.
"Oi kiitos, nyt ymmärrän! Tulethan pian takaisin?"
Ja vain pieni kyynel silmäkulmassani sulle vastasi: "Kyllä muruseni!"





----------------------------------------------------------------------------------------


Istuin nurkkapöydässä hämärässä, oudossa baarissa tässä.
Istuin, edessäni lasi - se monesko viimeinen.
Taustalla soi jotain vanhaa, suomirokkia kulunutta.
Siinä vaikeroi mies, erosta ja tuskasta - kuten aina tässä maassa!

Ihmisiä, erilaisia, pöydissä muutamissa.
Jokunen baaritiskin äärellä, istuivat ja nuokkuivat.
Tunnelma outo, hiljainen - ei edes häirinnyt puheensorina humalaisten.

Pyörittelin lasia kädessäni, sitä katselin ja huokailin.
Sen kullankeltaista juomaa maistoin, huulilleni vein.... lasin reunaa nuolaisin.
Maku poltti kieltä, hetken myös mieltä... toi takaisin muistoja, kipeitä ja apeita.

Hetken vain olin, ajatuksiini uppouduin.... yksin, nurkkapöydässä....
Sen pinta oli nähnyt paljon, sen tuolit kuulleet kaiken - ja minustako
tulisi vain yksi tarina lisää tuolle nurkkapöydälle ankealle?

Join lasini tyhjäksi, syvään huokaisin.
Taustalla soi jokin hermoja riipaiseva tekopirteä kiisselinen rakkauslaulu.
Joku nainen kireällä äänellä, lähes falsetissa, yritti tuoda tuntojaan esille
ja kertoa kuinka ihanaa hänen maailmansa on.....
Kukakohan tuonkin kappaleen oli kehdannut säveltää? Mietin mielessäni.
Jos olisi ollut karaokea, olisin kai mennyt sanomaan "laulajalle" pari sanaa.... - kai.

Astelin tiskille, tilasin taas yhden - viimeisen - samanlaisen.
Tarjoilija katseli pitkään, hieman puisteli päätään.... oli nähnyt kaltaisiani liikaa...
- aivan liikaa.
Palasin pöytään, vaan ei se tyhjä ollutkaan. Sen äärellä istui joku.
Hetken mietin, vaihdanko paikkaa, mutta hän kutsui mut seuraan.

Istuuduin häntä vastapäätä, katselin tuota naista..... hieman kai minua nuorempi....
Hän kertoi mua katselleen, sivusta ystävänsä kanssa seurailleen
- ja päätti tulla juttelemaan, miehestä selvää ottamaan....
Katselin häntä, hymykuopan näin. Silmät kirkkaat suoraan mua katseli.
Ei siis humalassa, ei ainakaan pahassa! Taisin itse olla enempi - hetken ajattelin.

Päätin olla skarppina, mistä näistä tietää - kuka mitä yrittää.
Juteltiin vähän sitä ja tätä, kyllähän hän kyseli. Mutta ei kaikkea kerralla,
en itsestäni paljasta - enkä julki tuo.
Päätin olla kohtelias ja tarjota yhdet. Hän yllättyi, oli hetken hiljaa
- ehkä mietti, mitä ajoin takaa. Mutta kerroin, että vain seuran vuoksi
tarjoisin, en muuta - seuraa en etsisi, hyväksyi tarjoukseni.

Kävin siis taas tiskillä, tilasin juomat ja katsoin tarjoilijan ilmettä.
Hieman tuo hymyili, ei kai silmää iskenyt, ei - näin väärin.
No luulkoon mitä luulkoon, tämä kaveri ei naista ole hakemassa!

Palasin takaisin ja tarjosin juoman. Hän kiitti hymyillen - ja näin taas sen...
pienen sievän hymykuopan.
Tarinoimme ties miten kauan, mieleni piristyi - ja taisin ottaa vielä
yhden - samanlaisen - sen viimeisen, tarjoten myös toisen.

Yllättäin välähti. Hetken pimeää oli.
No niin, se siitä "ilosta" sitten - se oli valomerkki maaginen.
Ja ilta olisi ohitse.
Join lasin tyhjäksi ja kerroin, että todellakaan en naista nyt halua, en kaipaa.
Hän nousi ylös tuoliltaan, hieman hämmentyneenä katseli....
- arvasin mitä tuo nainen ajatteli!
Halasin hieman ja kuiskasin, että pakkohan tänne on tulla toistekin.....
Ja taas näin tuon - pienen sievän hymykuopan.

Lähdin ulko-ovea kohti, sivusilmällä näin tarjoilijan hämmentyneen ilmeen!
Arvasin mitä ajatteli, mieltäni tuo hyväili. Hymyilin....
Ulkona pieni pakkanen puristi itsensä kiinni minuun, vaan
siitä välittämättä hyvillä mielin lähdin kohti kotia
- mielessäni tuo - pieni sievä hymykuoppa - tuon naisen, vieraan, kai paikallisen.

Ja nurkkapöytä sai itseensä tarinan uuden, erilaisen.   

----------------------------------------------------------------------------------------